Varmaan monella on haaveminä. Sellainen persoona, jonkalainen tahtoisi olla. Ihmiset usein haaveilevat harrastavansa asioita tai tekevänsä jotakin mielekästä tulevaisuudessa. Joillekin tämä haaveminä saattaa olla sellainen, joka käy joka päivä salilla heilumassa ja toiselle sellainen, joka osaa rentoutua ja ottaa rauhassa. Mulle? Sellainen, joka jaksaisi lukea kokonaisia päiviä tai tuntikausia putkeen. Olisi upeaa istua kotona kirja kädessä ja uppoutua menemään sellaisella voimalla, että ikkunan takana vuorokaudet vain suhaisi ohi. Okei, tässä vaiheessa ehkä pakko hillitä hieman ajatusta haaveminästä, koska alan kuulostaa siltä, että tahdon jumittua jonkin mukavan nojatuolin patjojen väliin ja erakoitua menemään 100 lasissa koko loppuelämän. En mä sellaista toivo vaan sitä, että edes yhden lukumaratonin jaksaisin keskittyä.
Mun on kuitenkin tunnistettava, ettei mun keskittymiskyky ole sellainen. Mä en jaksa keskittyä useita tunteja samaan asiaan. Se on oikeasti todella haastavaa. Olen kartoittanut taustasyitä tälle asialle, mutta suurimmat taitaa olla se, etten rehellisesti sanottuna osaa irtaantua puhelimesta täysin. Olen se ihminen, joka vihaa sitä, jos mulla on kymmeniä lukemattomia viestejä, ilmotuksia ja ties mitä aloitusnäytöllä. Vilkuilen puhelinta myös vähän väliä seuratakseni aikaa. Vaikka kirja tai elokuva olisi kuinka kiinnostava, kurkin silti puhelinta.
Me kaikki eletään sellasen ajan keskellä, jossa kaikki, mitä ikinä tahdot tietää, on sun käden ulottuvilla, yhden klikkauksen (tai kahden, kolmen, neljän, viiden..., koska tottakai joka sivulla pitää nykyään kuitata ties mitä evästeitä ja sijaintitietojen sallittavuuksia) päässä. Toisaalta on hienoa, että illanistujaisissa ei tarvi enää väitellä, kuka se näyttelijä juuri siinä elokuvassa oli tai minä vuonna Stalin kuoli, mutta tällä on myös ainakin omaan elämääni pieni kirouksellinen vaikutus.
Mieti. Kaikki, mitä sä olet ikinä halunnut tietää on sun käden ulottuvilla just nyt. Mä olen ihminen, jonka ajatus helposti harhailee, joten kesken lukemisen tai elokuvan tai pelaamisen saatan yhtäkkiä havahtua siihen, että mietin, mikä Kermitin ääninäyttelijän nimi oli, kuka piirsi Pipsa Possun tai kuinka paljon norsut painaa. Tää on toisinaan todella häiritsevää ja toki toisinaan siitä on myös hyötyä, koska saan pääni täytettyä turhalla nippelitiedolla. Kuitenkin joskus olisi mukavaa elää ilman tietoa. Miettiä ite asioita ja antaa aivojen rauhottua aivan täysin.
Mitä väliä kuka lähetti mulle just viestin, luen sen kun ehdin.
Mitä väliä kommentoiko joku uutta kuvaa.
Just nyt mulla ei ole tarvetta tietää, mikä Jeesuksen kaverin ammatti oli vai oliko ne kaikki puuseppiä.
Mun haaveminä on sellanen, joka uskaltaa sulkea puhelimen koko päiväksi ja unohtaa sen aamulla yöpöydälle. Sellanen, joka ei katso puhelinta koko päivänä. Kuitenkin tämä on vain haave.
Minä olen minä ja valitettavasti tälläkin hetkellä mietin paljonko norsut painaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti