Vuoden ristiriitaisimpia tunteita herättävä kirja, ja kyllä uskallan sanoa sen jo tässä vaiheessa vuotta, on omalla kohdallani Hugh Howeyn Siilo. Palataan ajassa hieman taaksepäin. Miksi päädyin lukemaan kirjaa, josta en ehkä pidäkään? Miten tämä opus päätyi minulle?
Oli kesä 2018 ja satoi kaatamalla. Okei, en muista tarkalleen, että satoiko vai paistoiko, mutta tarinan vuoksi teeskentelemme, että kesäsade piiskaa Jyväskylää. On siis vuosi 2018 ja kesäinen päivä, sadepisarat tömistävät Jyväskylän kerrostalojen kattoja. Ystäväni on pyytänyt, että avopuolisoni Sergei hakisi hänet töistä, koska ei halua kävellä sateessa. Samalla saan idean, että jos Sergei hakee ystäväni keskustasta autolla, voisin samaa matkaa kalppia keskustaan ostoksille. Pakkaan laukkuuni lompakkoni ja kotiavaimeni ja eikun menoksi. Keskustassa ollessani aloin miettiä, että mitä ihmettä siellä teen, sillä en tykkää shoppailusta juuri laisinkaan, varsinkaan yksin. Marssin Suomalaiseen kirjakauppaan ja heti ovella törmään ilouutiseen. HURRAA, 3 pokkaria hintaan X. Pyyhällän kirjatornien luo ja alan selata niitä. Löydän Dmitri Gluhovskin Metro2033 ja Metro2034 kirjat. Nappaan ne syliini ja meinaan jo suunnata kassalle, kunnes takaraivooni hiipii muistutus, ainiin, piti ostaa 3 pokkaria, jotta saa alennuksen. Siinä tuhansia sota- ja rakkaustarinoita tonkiessani huomaan Siilo nimisen kirjan. Sen suurempia ajattelematta lappaan sen kirjaparini jatkoksi ja maksan ostokseni.
Siilo siis päätyi minulle osittain vahingossa, sen suurempia miettimättä. Olihan tuollainen suuri tarina nyt kerrottava alkuun, jotta pysyisimme edes jonkinlaisessa laadullisen tekstin tuotannossa.
Kirja lojui siis yli puoli vuotta hyllyssäni ennen kuin kiinnostuin siitä tippaakaan enempää kuin ensikohtaamisellamme.
Kirja on alkujaan julkaistu kirjailijan itsensä toimesta Amazonissa jatkokertomuksina, jotka kukin osansa kertoi oman tarinansa. Sen huomaa kirjaa lukiessa vahvasti, sillä juoni tuntuu välillä pomppivan asiasta toiseen kuin paraskin televisiosarja tai Shane Dawsonin salaliittoteoriavideo. Toisinaan jännittävien kohtien katkeaminen häiritsee aivan suunnattoman paljon, sillä jo seuraavalla sivulla tunnelma saattaa olla aivan eri ja latistaa viimeisenkin mielenkiinnon kirjaa kohtaan. Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, kirja ei ollut kokonaisuudessaan huono, mutta siihen pääsemme kohta.
Ensimmäiset 180 sivua tuntui siltä kuin sisuskaluni olisivat halunneet vain lakata toimimasta tylsyyksissään. Aika ja kirjan sivut tuntuivat pysähtyneen täysin. Kirja alkaa jännittävästi, mutta sekin pienoinen jännitys, joka kattaa noin kymmenen sivua, lässähtää hyvin nopeasti. Siilo näet alkaa tapahtumasta, joka potkaisee käyntiin tapahtumaketjun, jota lukija ei osaa edes arvata.
Palataan kuitenkin siihen tylsyyden tunteeseen. Haluan jotenkin sanallisesti tuoda esille sen, miltä tylsyys tuntui, sillä se oli infernaalista. Luulin Hobittielokuvien ja varsinkin yhden niistä elokuvateatterissa katsomisen olleen raskasta, mutten tiennytkään, mikä minua odottaisi vuosia myöhemmin. Jos tykkää miljöökuvailusta, suosittelen tarttumaan tähän kirjaan. Kirjailija on nimittäin päättänyt tykittää ensimmäiset noin 200 sivua sellaista kuvailua, mitä et enää edes lopussa muista (tai sua ei kiinnosta). Voin ihan suoraan sanoa, että osa pitkin kirjaa jatkuvasta kuvailusta alkaa tuntua yhtä hyvältä täytevalinnalta kuin joidenkin vihaajien mielestä ananas pizzassa.
Mitä hyvää kirjassa sitten oli?
Juonen pohjarakenne. Mielenkiintoinen näkemys apokalyptisesta maailmasta, jostakin suuremmasta hallinnosta, korruptiosta ja vallasta. Asetelma on niin herkullinen, että kaikista tylsyysuhkista välittämättä päädyn lukemaan kirjasarjan loputkin teokset, joiden nimet ovat Siirros ja Kohtalo (käännösnimet huom). Kirjan nimi aiheutti muutenkin päänvaivaa, sillä suomennetun kokoteoksen nimi on vain Siilo. Englanniksi olen ymmärtänyt kirjan olevan Wool. Toisen osan nimi taitaa olla Shift ja kolmannen Dust. Nämä kaikki koostuvat kuitenkin yhteensä yhdeksästä kirjasta. Ensimmäinen Siilo, pitää sisällään ensimmäiset 5, toinen seuraavat 3 ja Viimeinen kirja Kohtalo on oma kokonaisuutensa.
Kaiken tämän sekavuudenkin jälkeen olen silti koukuttunut näkemään, mitä kirjan hahmoille tapahtuu, miten he kehittyvät ja ennen kaikkea: miten käy ihmiskunnan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti